Armotonta sotaa kullasta ja timanteista

Schalk van Niekerk tutki pientä välkehtivää kiveä. Hänestä tuntui, että kivi oli jotenkin poikkeuksellinen. Hän kääntyi naapurinsa rouva Jacobsin puoleen, jonka poika oli löytänyt kiven joenvarresta, ja kysyi, voisiko hän ostaa sen. Rouva Jacobs nauroi ajatukselle, että joku haluaisi ostaa lasten poimimia kiviä, ja lupasi kiven van Niekerkille. Tämä kiitti ja lupasi juhlallisesti, että mikäli kivi osoittautuisi rahanarvoiseksi, hän antaisi tuotosta osan myös Jacobseille.

Tuo Kapmaasta vuonna 1866 löytynyt kivi tunnetaan nykyisin Eureka-timanttina. Sen arvo Lontoon markkinoilla oli huimat 500 puntaa (yksi punta vastasi tuolloin noin 120:tä euroa). Van Niekerkille se oli kuitenkin vasta alkua. Neljä vuotta myöhemmin hän löysi toisen timantin, josta hän sai lähes 25 000 puntaa. Löydöt osoittivat, että Kapmaan hedelmätön maa – ”steriilein ja arvottomin koko imperiumissa”, kuten eräs brittivirkamies sitä kuvasi – voisikin tarjota sellaisia rikkauksia, joita sitä vaivalla viljelevät siirtolaiset eivät osanneet edes aavistaa. Kun muualtakin löytyi lisää timantteja, britit ymmärsivät, että alue oli imperiumin arvokkaimpia siirtomaita, josta oli pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä.

Etelä-Afrikasta tuli uusi Klondike

Britannian läsnäolo eteläisessä Afrikassa oli sattuman kauppaa. Alueelta ei saanut mausteita, silkkiä eikä muitakaan houkuttelevia kauppa­tavaroita, joten britit pitäytyivät Kapmaan eteläosassa, jota he olivat vuodesta 1795 käyttäneet Aasian meriliikenteen tukikohtana. Muutoin eteläinen Afrikka sekä sitä kansoittavat afrikkalaisheimot ja rahvaanomaisina pidetyt hollantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset siirtolaiset eli buurit tuottivat briteille lähinnä vain harmia.

Eurekan löytymisestä vuonna 1866 alkoi timanttikuume, joka räjähti valloilleen vuonna 1871, kun Griquamaasta, Kapmaan pohjois­puolella olevasta lohduttomasta auringon korventamasta pensasautiomaasta, löytyi uusi suuri timanttiesiintymä. Alueelle virtasi kokeneita kullankaivajia Kaliforniasta ja Australiasta, rähjäisiä paremman elämän etsijöitä Lontoosta, sotilaskarkureita, keinottelijoita ja tavallisia onnenonkijoita, ja kuhisevia väliaikaisia kaupunkeja nousi sinne tänne kuin sieniä sateella.

Yksi lapionpisto saattoi tehdä varattomasta upporikkaan, mutta omaisuutensa saattoi myös menettää yhtä nopeasti pelihalleissa ja porttoloissa. Monet asuivat alkeellisissa telttakylissä, ja käymälöinä toimivien kuoppien ympärillä leijaili sietämätön lemu. Ilma oli paksunaan kärpäsiä – mutta myös tiivistä tunnelmaa, joka syntyy sinne, missä suuret unelmat voivat koska tahansa toteutua tai murentua ja ihmiskohtalot ovat hiuskarvan varassa.

Liikemies Cecil Rhodes, josta tuli myöhemmin Kapmaan pääministeri, kertoi innoissaan kirjeessään äidilleen tarinoita, joita hän oli kuullut: ”Eräs hollantilainen tuli paikalle härkävankkureilla, kiinnitti härät hetkeksi odottamaan, löysi 14 000 punnan timantin, irrotti härkänsä ja lähti takaisin kotiin – kaikki tämä saman päivän aikana.” Rhodesin mukaan eräät toiset kaivajat olivat löytäneet ”kolme murikkaa”, joiden arvot olivat olleet 8 000, 9 000 ja 10 000 puntaa. ”10 000 punnan timantin löytänyt mies oli edellisenä iltana ilmoittanut myyvänsä kaivausoikeutensa 15 shillingillä, mutta silloin kukaan ei halunnut niitä ostaa”, Rhodes kirjoitti.

Satunnaiset timanttilöydöt synnyttivät Etelä-Afrikassa timanttikuumeen. Yksi ensimmäisistä kaivoksista oli vuonna 1870 perustettu Bultfontain.

Britannia omi kaivosalueet

Brittiläinen siirtomaayläluokka ja Kapkaupungin brittiläiset virkamiehet pitivät syvästi uskonnollisia buureja alkukantaisena rotuna, joka oli vain hitusten alkuasukkaita ylempänä.

Kun britit 40 vuotta aiemmin vuonna 1834 olivat lopettaneet orjuuden Kapmaassa, monet orjuutta kannattaneet buurit olivat siirtyneet asumaan pohjoisemmaksi ja perustaneet sinne Transvaalin tasavallan ja Oranjen vapaavaltion. Nyt britit pelkäsivät, että buurit laajentaisivat alueitaan myös Griquamaahan, missä oli tehty erittäin merkittäviä timanttilöytöjä.

Tammikuussa 1873 britit liittivät Griquamaan omiin siirtomaihinsa. Alueen ensimmäinen brittikuvernööri piti virkaanastujaisensa pukeutuneena koreaan siirtomaavirkailijan asuunsa sulkapäähineineen ja kirjailtuine takkeineen. Virkamiehet piirsivät kartat huolellisesti uudelleen niin, että briteille kuuluvien alueiden rajojen sisään jäivät tarkasti kaikki tunnetut jalokiviesiintymät.

Griquamaan haltuunotto vahvisti Britannian asemaa Etelä-Afrikassa, mikä oli tärkeää myös Britannian uudelle siirtomaaministerille lordi Carnarvonille. Hän piti aluetta yhtenä imperiumin avainkohteista, joskin hän näki siirtomaiden tärkeyden eri puolilla Afrikkaa. ”En haluaisi kenenkään tulevan liian lähelle meitä etelässä lähellä Transvaalia, josta täytyy tulla meidän, tai pohjoisessa lähellä Egyptiä”, hän kirjoitti vuosikymmenen puolivälissä.

Vuotta myöhemmin Britannia otti haltuunsa myös buuritasavalta Transvaalin.