Kristittyjen kidutukset olivat kansanhuvia

Kristittyjen vainot eivät suinkaan päättyneet Neron kuolemaan, vaan ne saivat kerta toisensa jälkeen uutta tuulta alleen. Keisari Marcus Aureliuksen hallintokaudella vuosina 161–180 Rooman valtakunta oli poliittisissa, sotilaallisissa ja taloudellisissa vaikeuksissa. Valtakunnan pohjoisrajoilla kahinoitiin jatkuvasti, ja nälänhätä, sairaudet ja tulvat kiusasivat kaikkialla valtakunnassa. Kun Lugdunumin (nykyinen Lyon) kaupunkia koetteli vuonna 177 ruttoepidemia, syylliseksi löydettiin nopeasti kristityt. Keisarin siunauksella sotilaat vangitsivat kristittyjä ja teloittivat heitä kaupungin suurella areenalla.

Yleinen kristityille annettu tuomio oli damnatio ad bestia eli heittäminen villieläimille. Leijonat ja tiikerit raatelivat kristityt kappaleiksi ja söivät ruumiit suihinsa suosittuna lämmittelynumerona varsinaiselle esitykselle, gladiaattoritaisteluille. Lugdunumin ruttoepidemian jälkeen kristittyjen raatelusta tuli kuitenkin pääohjelmanumero, ja kristittyjen verta vuodatettiin koko päivän kestävissä makaabereissa raateluesityksissä yleisön osoittaessa äänekkäästi suosiotaan.

Kidutetut kristityt kertoivat roomalaisten janoamia tarinoita insestistä, orgioista ja ihmissyönnistä, ja väkijoukko riemuitsi. Kristittyjä ruoskittiin ja kidutettiin mitä kamalimmilla tavoilla ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo, miten kristittyä pappia poltettiin punahehkuisilla metallilaatoilla ja miten yli 90-vuotias mies piestiin kuoliaaksi. Jotkut sidotiin rautahäkkyrään liekkien ylle ja käristettiin hitaasti hengiltä.

Palaneen lihan haju leijui areenan yllä. Eusebius kertoo myös orjattaresta, joka sidottiin paaluun ja jätettiin verenhimoisten petojen armoille. Kun pedot eivät kuitenkaan koskeneet häneen, häntä kidutettiin ja lopulta käärittiin verkkoon ja viskattiin raivoisan härän eteen. Härkä heitteli sarvissaan orjatarta pitkin areenaa, ja yleisö ulvoi ja taputti. Lopulta joku armelias sielu lopetti naisen kärsimykset tikarilla.

Epätoivoiset kristityt kirjoittivat uskonveljilleen Aasiassa julmuuksista: ”He asettivat silvotut ruumiit esille – pedoilta tähteeksi jääneet raadellut lihankappaleet, poltettujen hiiltyneet jäänteet ja irti leikatut päät torsojen viereen – ja sotilaat seisoivat päiväkausia vahdissa niiden vieressä niin, ettemme päässeet hautaamaan niitä. Osa vartijoista kiristeli hampaitaan ja raivosi ruumiille ikään kuin rangaistuksen loppuhuipennukseksi. Osa nauroi ja pilkkasi ruumiita: ”Missä on nyt heidän jumalansa? Mitä hyötyä heille on tuosta uskostaan, jonka he valitsevat mieluummin kuin elämän?”

Kristinuskosta rangaistiin ankarasti

Vuonna 202 keisari Septimius Severus kielsi kääntymisen kristinuskoon ankarien rangaistusten uhalla, ja suurissa kaupungeissa, kuten Roomassa, Karthagossa ja Korintissa, kristittyjä vainottiin, kidutettiin ja teloitettiin säälimättömästi.

Uskonnolliset johtajat lähetettiin maanpakoon, ja tavalliset kristityt pakotettiin palvelemaan roomalaisia jumalia ja uhraamaan vieraille jumalille julkisilla paikoilla. Uhriviiniä pirskoteltiin torilla myytävien tuotteiden päälle niin, että kristittyjen oli syötävä roomalaisten jumalille vihittyä ruokaa tai nähtävä nälkää. Vastarinnasta seurasi omaisuuden takavarikointi, tyrmään heittäminen tai kiduttaminen.

Kristittyjen pyhiä kirjoituksia poltettiin, heidän kirkkojaan revittiin maan tasalle ja julkisissa viroissa olleilta ja armeijassa palvelleilta kristityiltä riistettiin heidän asemansa ja arvonimensä. ”Pelkäämme, että ajan mittaan he [--] tartuttavat koko valtakunnan pahantahtoisen käärmeen myrkyllä”, kirjoitti keisari Diocletianus vuonna 302.

Kristityt painuivat maan alle

Monesti vainot vain vahvistivat kristittyjen uskoa. Kirjoituksissa kuvaillaan sitä autuutta ja onnea, minkä uskova kokee kuollessaan uskonsa puolesta marttyyrikuoleman Jumalan armosta. Suosittu tarina tuolta ajalta kertoo Smyrnan piispasta, joka tuomittiin roviolle. Ikääntynyt piispa otti tuomionsa vastaan pää pystyssä tuhansien katsojien edessä. ”Te uhkaatte tulella, joka palaa vain hetken sitten sammuakseen. Mutta ette tiedä mitään siitä tulesta ja ikuisesta tuomiosta, joka epäuskoisia tuomiopäivänä odottaa”, piispa julisti ennen kuolemaansa.

Aasiassa ollut roomalainen kuvernööri sai kristittyjen kuolemankaipuusta tarpeekseen, kun heitä saapui joukolla hänen luokseen, jotta hän teloittaisi heidät. Hän surmasi muutaman, mutta kun muutkin kinusivat samaa kohtaloa, hän kivahti: ”Te kurjat raukat, jos todella kaipaatte kuolemaa, hypätkää kalliolta tai ottakaa köysi ja hirttäkää itsenne.”

Roomalaisten asettama ruumiiden hautauskieltokaan ei pysäyttänyt lujasti uskovia kristittyjä. He kaivoivat Rooman muurien ulkopuolelle pehmeään tuliperäiseen maahan ja paikoin neljään kerrokseen valtavan käytäväverkoston, joka levittäytyi yhteensä yli 170 kilometrin pituudelle. Näihin katakombeihin he hautasivat vainajansa, jotta nämä voisivat viimeisenä päivänä nousta kuolleista lihana ja verenä kohtaamaan Jumalansa.

• Edellinen Sivu 2 / 3 Seuraava